Hiljattain tuli täyteen 1000 päivää elämää Vaara-kollektiivina. Skumpat jäivät juomatta, mutta sanalle on aina sijansa!
Aloitimme tammikuussa 2014 toimintamme vannomalla kauniiden taiteellisten pyrkimysten nimiin. Keskusjohtajattomuus, seinättömyys, liikkuvuus ja kiertäminen, ekologisuus, solidaarisuus, kollegiaalisuus, yhteiskunnallinen osallistuminen ja aktiivisuus, yhtaikainen juurevuus, nomadius ja operointi satelliittirakenteena, muutamia mainitakseni. Kuten kaikki huolella laaditut suunnitelmat, tämänkin voi nähdä toteuttaneen itseään ja ohjanneen toimintaamme koko sen lyhyen historian ajan.
Kesällä 2016 Rehjan saaressa pohdimme Vaaran kesäleirillä tarvetta päivittää unelmiamme. Tärkeitä, konkreettisia ehdotuksia tuli. Samaan aikaan totesimme olevamme vasta leikki-iän kypsyyden saavuttanut kollektiivi ja vapaa ammattiteatteri; näiden tavoitteiden perusta on yhä jaettu.
Taiteellisesta toiminnastamme voisi erottaa ainakin viisi toisiaan täydentävää, rinnakkaista prosessia ja kertomusta. Ensinnäkin on pitkäjänteisten tutkimusprojektien polku, johon luen ainakin Lönnrootsin, Naiskehon, Tabu-sarjan, Kansallismaiseman ja suomalaisten miesten kosketushistoriaa tutkivan hankkeen. Toiseksi on kiertävän lasten- ja nuortenteatterin polku, jota ovat tallanneet niin Tänään koulun jälkeen, Väärinpäinmaa, Valepidimaa, Avaruusseikkailu 2015, Hamlet kuin Luonto kutsuu ja Luontopolullakin. Kolmannen tien muodostavat ekologisesti orientoituneet prosessit Talvivaaran, Purematta niellyn, Luontopolun ja Luonto kutsuu -esitysten myötä. Neljänneksi yhteiskunnallisesti ja paikallisesti aktiiviset, osallistuvat, dokumentaarista aineistoa usein hyödyntävät, soveltavat ja teatterin uusia todellisuuksia luotaavat polut, jonka varrelta löydämme niin Suuren työttömyysmusikaalin, Läpilyönnin, Omasta selkänahasta -esityksen, Tukikohdan kuin esitystoiminnan sivupoluilla kulkevat hankkeet: Suomen lasten ja nuorten säätiön Tenhon, Välikadun valtaukset, Linnanvirta-tapahtumat, kertaluonteiset esitykset jne. Viidennen reitin maastoa taas ovat mm. sukupuoleen ja kehollisuuteen liittyvät tutkimushankkeet ja esitykset Naiskehoon, Luonto kutsuu ja Nainen - oodi pesäpallolla -esitykseen sekä suomalaisten miesten kosketushistoriaan liittyen. Eikä määrättyä juurevuutta ja klassikkosarjaa sovi sivuuttaa: takana on jo Tukikohtaa, Hamletia, Mirdjaa (Nainen - oodi pesäpallolla) ja edessä mm. Pentti Haanpään Noitaympyrä.
Jako on luonnollisesti pelkkä luonnos, mutta auttaa hahmottamaan suuntia, joita kohti leikki-ikäisemme on kulkenut ja kulkee. On kerta toisensa jälkeen riemullista havaita, että yhteisömme moninaisuudesta ja esitysten erilaisuudesta huolimatta käsialamme tunnistaa. Emmekä silti sijaitse saati toimi yksin tai tyhjiössä. Vastaavat aiheet, työtavat ja taiteelliset unelmat ovat pikemminkin osa jotakin suurempaa ajallista ja taiteenalaamme liittyvää kertomusta. Liitymme kernaasti siihen.
Kokoonnumme näin syksyllä kahden viikon välein juonimaan tulevaa ja pohtimaan käytännön asioita. "Ohjelmistopolitiikaltamme" (sana ei oikein sovi suuhumme) elämme hiljaista syksyä. Yksi uusi ensi-ilta (Luonto kutsuu), muutamia keikkaluonteisia juttuja esityksillä Tänään koulun jälkeen ja Tukikohta. Suunnitelmallista arkea tuottajamme Saran vetämänä. Ja samalla hankkeista: käynnistämme Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Kainuun Liiton rahoittaman prosessin, jonka tavoitteena on syventää alueellista toimintaamme ja löytää mm. uusia yleisöjä, liiderinään Elsa. Lokakuussa käynnistyy jälleen uusi Tenho-ryhmä Panun ja Kimmon vetämänä. Hiljattain saimme tiedon pääsystä mukaan Teatteri 2.0:n ja UNO:n suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kehittämishankkeeseen, Uuden näytelmän ohjelmaan. Pitkiä prosesseja, joissa työstyvät niin Lönnroots, Kansallismaisema, Noitaympyrä, Naiskeho kuin suomalaisten miesten kosketushistoriaa tutkiva esityskin.
Olemme pieni ja taloudellisesti vaatimattomalla pohjalla toimiva ryhmä, jonka jäsenistä valtaosa työskentelee lyhyissä, repaleisissa, määräaikaisissa ja osa-aikaisissa työsuhteissa - käytännössä enimmän osan aikaa siis erillä toisistamme, kuka missäkin leipänsä perässä juosten. Yhteinen aika on kortilla. Viimeksi tänään pohdimme esimerkiksi kuinka polveilevista maratonsähköpostikeskusteluista, joiden luonne on oman mielipiteen esillepulautus ja väärinymmärrys, päästäisiin käytännön arjessa vastuuta ottavaan ja keskustelevampaan suuntaan. Kysymys siitä, millaista yhteisöä haluamme etsiä, luoda ja rakentaa, ei tyhjene tai tule ratkaistuksi. Olemme pyrkineet tarjoamaan jäsenistömme omaehtoiselle taiteelliselle toiminnalle jatkuvan kollegiaalisen tuen ja kaikupohjan. Käytännön tasolla se tarkoittaa usein sitä, että kukin työryhmä sukkuloi omilla radoillaan ja yhteisen keskustelun tai taiteellisen suunnittelun äärelle kurotamme liian harvoin. Työtä on.
Tänään meillä oli ilo kuunnella Kuriton Companyn perustajajäsenen, näyttelijä Heidi Syrjäkarin ajatuksia vapaan ammattiteatteritoiminnan taiteellisista, taloudellisista ja tilallisista ulottuvuuksista. Kuinka raikasta ja avaavaa vain kuunnella ja samalla antaa ajatuksen muhia omamme suhteen! Tällaisia törmäytyksiä ja tuokioita tarvitsemme lisää.
Kotimajakkanamme on toiminut parin vuoden ajan leipomo Pekka Heikkisen toimitiloissa sijaitseva pieni toimisto- ja harjoitustila. Luovumme siitä tämän kuun lopussa. Myöhemmin tänä syksynä avaamme uuden tilan toisaalla Kajaanissa. Samaan aikaan kaupungissamme käynnistellään varovaista keskustelua uuden teatteritalon tarpeesta. Tarpeeseen on helppo yhtyä. Silti kaikki asianosaiset tietävät, kuinka pitkässä kuusessa ja kallista nykyteatterin tekniset ja tilalliset edellytykset täyttävän teatterin rakentaminen on. Meillä taas on vapaus valita ja toimia ketterämmin ja joustavammin: ajatella teatteri ja näyttämö omalla, omilla tavoillamme. Pystyttää koti uuteen paikkaan, vallata ja luoda uusi näyttämö, ottaa riski, katsoa, millaista avautumista lähiympäristöömme se tuottaa - ja tarpeen tullen luopua yhtä nopeasti.
Siitä loittonee, sitä lähenee ja siihen kiintyy. Villistä, kummallisesta, omavaloisesta, moninaisesta, avoimesta yhteisöstä, jossa sijaita, toimia ja vaikuttaa. 1000 päivää ja osia. Ensimmäinen tusina kantaesityksiä on täynnä, noin 35 000 katsojaa tavoitettuna, kymmeniä taiteilijoita työllistettynä, kiertuevisiittien kohdennuttua käytännössä jokaiseen Suomen kolkkaan ja hiukan ulkomaillekin. Itsekritiikki ei ole haihtunut piiruakaan, vauhti ei ole sanoittavasti sokaissut, mutta ylpeitä ja iloisia olemme!
Siis kupillinen (kunnollista!) kahvia Vaaran vuosille! Matka jatkuu, maisemat vaihtuvat, ihmiset ja unelmat muuttuvat - ja jotenkin niin sen tulee ollakin.
Eino
Aloitimme tammikuussa 2014 toimintamme vannomalla kauniiden taiteellisten pyrkimysten nimiin. Keskusjohtajattomuus, seinättömyys, liikkuvuus ja kiertäminen, ekologisuus, solidaarisuus, kollegiaalisuus, yhteiskunnallinen osallistuminen ja aktiivisuus, yhtaikainen juurevuus, nomadius ja operointi satelliittirakenteena, muutamia mainitakseni. Kuten kaikki huolella laaditut suunnitelmat, tämänkin voi nähdä toteuttaneen itseään ja ohjanneen toimintaamme koko sen lyhyen historian ajan.
Kesällä 2016 Rehjan saaressa pohdimme Vaaran kesäleirillä tarvetta päivittää unelmiamme. Tärkeitä, konkreettisia ehdotuksia tuli. Samaan aikaan totesimme olevamme vasta leikki-iän kypsyyden saavuttanut kollektiivi ja vapaa ammattiteatteri; näiden tavoitteiden perusta on yhä jaettu.
Taiteellisesta toiminnastamme voisi erottaa ainakin viisi toisiaan täydentävää, rinnakkaista prosessia ja kertomusta. Ensinnäkin on pitkäjänteisten tutkimusprojektien polku, johon luen ainakin Lönnrootsin, Naiskehon, Tabu-sarjan, Kansallismaiseman ja suomalaisten miesten kosketushistoriaa tutkivan hankkeen. Toiseksi on kiertävän lasten- ja nuortenteatterin polku, jota ovat tallanneet niin Tänään koulun jälkeen, Väärinpäinmaa, Valepidimaa, Avaruusseikkailu 2015, Hamlet kuin Luonto kutsuu ja Luontopolullakin. Kolmannen tien muodostavat ekologisesti orientoituneet prosessit Talvivaaran, Purematta niellyn, Luontopolun ja Luonto kutsuu -esitysten myötä. Neljänneksi yhteiskunnallisesti ja paikallisesti aktiiviset, osallistuvat, dokumentaarista aineistoa usein hyödyntävät, soveltavat ja teatterin uusia todellisuuksia luotaavat polut, jonka varrelta löydämme niin Suuren työttömyysmusikaalin, Läpilyönnin, Omasta selkänahasta -esityksen, Tukikohdan kuin esitystoiminnan sivupoluilla kulkevat hankkeet: Suomen lasten ja nuorten säätiön Tenhon, Välikadun valtaukset, Linnanvirta-tapahtumat, kertaluonteiset esitykset jne. Viidennen reitin maastoa taas ovat mm. sukupuoleen ja kehollisuuteen liittyvät tutkimushankkeet ja esitykset Naiskehoon, Luonto kutsuu ja Nainen - oodi pesäpallolla -esitykseen sekä suomalaisten miesten kosketushistoriaan liittyen. Eikä määrättyä juurevuutta ja klassikkosarjaa sovi sivuuttaa: takana on jo Tukikohtaa, Hamletia, Mirdjaa (Nainen - oodi pesäpallolla) ja edessä mm. Pentti Haanpään Noitaympyrä.
Jako on luonnollisesti pelkkä luonnos, mutta auttaa hahmottamaan suuntia, joita kohti leikki-ikäisemme on kulkenut ja kulkee. On kerta toisensa jälkeen riemullista havaita, että yhteisömme moninaisuudesta ja esitysten erilaisuudesta huolimatta käsialamme tunnistaa. Emmekä silti sijaitse saati toimi yksin tai tyhjiössä. Vastaavat aiheet, työtavat ja taiteelliset unelmat ovat pikemminkin osa jotakin suurempaa ajallista ja taiteenalaamme liittyvää kertomusta. Liitymme kernaasti siihen.
Kokoonnumme näin syksyllä kahden viikon välein juonimaan tulevaa ja pohtimaan käytännön asioita. "Ohjelmistopolitiikaltamme" (sana ei oikein sovi suuhumme) elämme hiljaista syksyä. Yksi uusi ensi-ilta (Luonto kutsuu), muutamia keikkaluonteisia juttuja esityksillä Tänään koulun jälkeen ja Tukikohta. Suunnitelmallista arkea tuottajamme Saran vetämänä. Ja samalla hankkeista: käynnistämme Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Kainuun Liiton rahoittaman prosessin, jonka tavoitteena on syventää alueellista toimintaamme ja löytää mm. uusia yleisöjä, liiderinään Elsa. Lokakuussa käynnistyy jälleen uusi Tenho-ryhmä Panun ja Kimmon vetämänä. Hiljattain saimme tiedon pääsystä mukaan Teatteri 2.0:n ja UNO:n suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kehittämishankkeeseen, Uuden näytelmän ohjelmaan. Pitkiä prosesseja, joissa työstyvät niin Lönnroots, Kansallismaisema, Noitaympyrä, Naiskeho kuin suomalaisten miesten kosketushistoriaa tutkiva esityskin.
Olemme pieni ja taloudellisesti vaatimattomalla pohjalla toimiva ryhmä, jonka jäsenistä valtaosa työskentelee lyhyissä, repaleisissa, määräaikaisissa ja osa-aikaisissa työsuhteissa - käytännössä enimmän osan aikaa siis erillä toisistamme, kuka missäkin leipänsä perässä juosten. Yhteinen aika on kortilla. Viimeksi tänään pohdimme esimerkiksi kuinka polveilevista maratonsähköpostikeskusteluista, joiden luonne on oman mielipiteen esillepulautus ja väärinymmärrys, päästäisiin käytännön arjessa vastuuta ottavaan ja keskustelevampaan suuntaan. Kysymys siitä, millaista yhteisöä haluamme etsiä, luoda ja rakentaa, ei tyhjene tai tule ratkaistuksi. Olemme pyrkineet tarjoamaan jäsenistömme omaehtoiselle taiteelliselle toiminnalle jatkuvan kollegiaalisen tuen ja kaikupohjan. Käytännön tasolla se tarkoittaa usein sitä, että kukin työryhmä sukkuloi omilla radoillaan ja yhteisen keskustelun tai taiteellisen suunnittelun äärelle kurotamme liian harvoin. Työtä on.
Tänään meillä oli ilo kuunnella Kuriton Companyn perustajajäsenen, näyttelijä Heidi Syrjäkarin ajatuksia vapaan ammattiteatteritoiminnan taiteellisista, taloudellisista ja tilallisista ulottuvuuksista. Kuinka raikasta ja avaavaa vain kuunnella ja samalla antaa ajatuksen muhia omamme suhteen! Tällaisia törmäytyksiä ja tuokioita tarvitsemme lisää.
Kotimajakkanamme on toiminut parin vuoden ajan leipomo Pekka Heikkisen toimitiloissa sijaitseva pieni toimisto- ja harjoitustila. Luovumme siitä tämän kuun lopussa. Myöhemmin tänä syksynä avaamme uuden tilan toisaalla Kajaanissa. Samaan aikaan kaupungissamme käynnistellään varovaista keskustelua uuden teatteritalon tarpeesta. Tarpeeseen on helppo yhtyä. Silti kaikki asianosaiset tietävät, kuinka pitkässä kuusessa ja kallista nykyteatterin tekniset ja tilalliset edellytykset täyttävän teatterin rakentaminen on. Meillä taas on vapaus valita ja toimia ketterämmin ja joustavammin: ajatella teatteri ja näyttämö omalla, omilla tavoillamme. Pystyttää koti uuteen paikkaan, vallata ja luoda uusi näyttämö, ottaa riski, katsoa, millaista avautumista lähiympäristöömme se tuottaa - ja tarpeen tullen luopua yhtä nopeasti.
Siitä loittonee, sitä lähenee ja siihen kiintyy. Villistä, kummallisesta, omavaloisesta, moninaisesta, avoimesta yhteisöstä, jossa sijaita, toimia ja vaikuttaa. 1000 päivää ja osia. Ensimmäinen tusina kantaesityksiä on täynnä, noin 35 000 katsojaa tavoitettuna, kymmeniä taiteilijoita työllistettynä, kiertuevisiittien kohdennuttua käytännössä jokaiseen Suomen kolkkaan ja hiukan ulkomaillekin. Itsekritiikki ei ole haihtunut piiruakaan, vauhti ei ole sanoittavasti sokaissut, mutta ylpeitä ja iloisia olemme!
Siis kupillinen (kunnollista!) kahvia Vaaran vuosille! Matka jatkuu, maisemat vaihtuvat, ihmiset ja unelmat muuttuvat - ja jotenkin niin sen tulee ollakin.
Eino
