Tiedättekö sen tunteen, jossa tiivistyvät kauhu, pelko, jännitys ja muheva kutina? No tiedättehän te. Se on ensi-iltaviikko-olotila!

Ja tässä Tabussa kaikki nuo tunteet ja tuntemukset tuntuvat tiivistyvän ja ruumiillistuvan suorastaan hämmentävällä teholla. Olemme nimittäin aikatauluista, kaikista sellaisista, niin pahasti jäljessä että jos ei hirvittäisi, naurattaisi, ja vinosti sitäkin. Ensimmäinen läpimeno on ehkä keskiviikkona, sekin on optimismia. Treeneissä tapahtuu koko ajan oikeita asioita, mutta hitaammin kuin mitä toivoisi.  Esitysmateriaali on hyvää, henkilökohtaista, rajua, kiinnostavaa, pelottavaa, tunteita herättävää, hauskaa ja jossain määrin myös arveluttavaa. Minulle, jolla teoksen dramaturgia ja kokonaisuus lienee parhaiten hanskassa, tämä kaikki kertoo siitä, että suunta on täsmälleen mitä pitääkin. Isoja palikoita vaan vielä auki.

Samalla pitäisi kiivaasti miettiä, miten puhua tästä ulospäin niin, että joku tulisi joskus meitä katsomaankin. Ihan ei taida riittää, että aavistaa tekevänsä hienoa esitystä... Katsomopaikkoja meillä on 28, ja siinäkin on jo tiiviyden tuntua, joten kovin hurjaksi markkinointikoneistoa ei tarvitse valjastaa, mutta kuitenkin. Kuolemasta ja kuolemasuhteestamme on vaikeaa puhua kovin näppärin sanakääntein. Teoksen tavoitteesta ehkä sitten enemmänkin: vakaa pyrkimys on etsiä Tabulla reittejä tuon suhteen hoitamiseen ja parantamiseen. Henki on myönteinen, eläväinen, tosi, kaikenlaisen vellomisen tieltään saksiva.

Ja sitten on tämä pöytäteatterin muoto, joka on kyllä loputtoman pelottava ja kiinnostava! Siinä ollaan saman leirinuotion äärellä. Ja saunassa. Tarinat ja kohtaukset tulevat lähelle, katsoja ei pääse mitään pakoon. Aiheen äärellä ollaan yhtä avuttomina ja paljaina kuin elävässä elämässäkin. Toisaalta teoksesta voi nauttia vailla minkäänlaista huolta osallistumisesta. Kokemus on, toivoakseni, pakoton ja salliva, ihan kaikenlaisiin reaktioihin.

Mutta nyt täytyy tästä taas kiitää! Tunteita tunteita, ja treenejä treenejä kohti!

Hurjaa tulee!

 E