Mietin viikonloppuna tätä kaikkialta Tabu-esitykseen läpitunkevaa puhumattomuuden teemaa ja ajoittaista matkanteon tökkimistä, kunnes tajusin, että puhumattomuus on kaikkien tabujen luonne. Ja siksi niiden käsitteleminen kysyy niin paljon puhetta, epäilyttäviä tunteita, rohkaisua, rohkeutta.

Vajaa neljä viikkoa ensi-iltaan. Koko paketti iloisesti levällään, samanaikainen hirvitys ja hyvä pöhinä tästä. Mitä vaikeampaa on, puhuminen, jakaminen, sitä lähempänä ollaan. Ja sieltä se jo puhkeaa, kuulen sen.

Tällä viikolla keskitymme neliosaisen alkujakson (Suomalaisen kuolemasuhteen historia / Omat juuret / Pommi ja tequila / Äkkikuolemat) jälkeiseen osuuteen, joka sijoittuu paikkaan nimeltä Vaikeimpien tunteiden huone ja rakennamme esitykseen unijaksoa. Esityksestä on hiljalleen kuoriutumassa jonkinlainen juhla ja rituaali. Juhla kuolleille, muistojen vuolaalle virralle, tunteille. Parantamisrituaali. Puhetta piisaa, ja tekoja.  Markkinointilauseiksi tämä materiaali ei vielä taivu.

Tabu, tuo negatiivinen pyhä. Kun pyhä on positiivinen ja kunnioitusta herättävä, niin tabu on ulossuljettua, kielloin suojattua. Tabu liitetään epäpuhtaaseen pyhään.

Viisi vuotta vanhassa Ylioppilaslehdessä dosentti Terhi Utriainen pohtii tabun ja kuoleman suhdetta:

"Yhteisen uskonnon murentuminen on entisestään hankaloittanut suhtautumista universaaliin kuoleman tabuun. Maallistumisen myötä on kadonnut usko kuolemanjälkeiseen elämään ja jälleennäkemiseen tuonpuoleisessa.”Olemme neuvottomia puhumaan kuolemasta. Emme esimerkiksi tiedä, miten lohduttaa jotakuta, joka on menettänyt jonkun tai jotakuta, joka on kuolemaisillaan”, kertoo dosentti Terhi Utriainen Helsingin yliopiston uskontotieteen laitokselta.

Utriaisen mukaan kuoleman tabua vahvistaa nuoruuden ja terveyden ihannointi. Elämme kuin kuolemaa ei olisikaan. Kuolemankäsitykseen liittyy kiinnostava trendi: Suomessa ja muissa länsimaissa on alettu uskoa jälleensyntymään.

Utriainen arvelee trendin johtuvan ainakin osittain siitä, että ajatus kuoleman lopullisuudesta on liian raskas. ”Moni pitää ovea pikkuisen raollaan. Se on minusta pirun ymmärrettävää, on kysymys sitten omasta itsestä tai läheisestä.” Ristiriitaista kyllä kuolemakielteinen kulttuurimme on samaan aikaan nekrofiilinen. Kuolema on meille pakkomielle, jonka kohtaamme jatkuvasti viihteessä ja uutisissa.

”Emme siedä ajatusta hitaasta kuolemasta, jollainen minua ja sinua todennäköisimmin odottaa. Sen sijaan nopeat action- tai katastrofikuolemat ovat silmiemme edessä koko ajan”, Utriainen huomauttaa."