(julkaistu Esitys-lehdessä 4/2016) 

Kuka: Eino Saari, teatteriohjaaja
Työn alla: dokumenttiteatteria suomalaisten miesten kosketushistorioista

*

Mitä tapahtuu, kun maaseudun homopojat, Talvisodan lapset, metsien miehet, raksaäijät, pornoaddiktit ja kaappitunteilijat puhkeavat puhumaan suhteestaan kosketukseen? Kuka koskettaisi pelokasta teiniä saati vaipoissa viruvaa vanhusta? Miten rakentaa henkilökohtaista ja poliittista tilaa kohti toiseuksia, kohti syliä, iloa ja itsetuntoa?

*

Luin pari vuotta sitten kulttuuriantropologi, sukupuolentutkija Taina Kinnusen teoksen ”Vahvat yksin, heikot sylityksin – otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista” (Kirjapaja 2013). Kinnunen perkaa kirjassaan lempeästi esiin kulttuurista kosketusmaisemaamme,  ihojen etäisyyksiin liittyvää häpeää, kaipuuta ja kipua. Kirjan tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjoittajaverkoston kautta kerätyt kosketuselämänkerrat. Ne ovat liki kokonaan naisten käsialaa.

Kas. Oma sukupuoleni vaikenee, jälleen. Jään pohtimaan, miksi.

*

Kaksi vuotta myöhemmin alan kysyä sitä heiltä itseltään.

Kirjoitan tätä matkalla Tampereelle., jossa tapaan tutkijatohtori Ville Kivimäen. Kivimäki on 27. haastateltavani.

Metodi on kirkas, yksinkertainen. Haastattelen 50 erilaista suomalaista miestä heidän suhteestaan kosketukseen. Pyydän kutakin kertomaan elämäntarinansa kosketuksen, ja sen puutteen, valokeilassa. Päälle tulevat tutkija- ja asiantuntijahaastattelut.

Haastatteluaineisto muodostaa esityksen dokumentaarisen selkärangan, rungon. Tavoitteenani on piirtää syvä, yllättävä ja totuudellinen kartta suomalaisten miesten kosketusmaisemista – sekä suhteessa historiaamme, kulttuuriimme että haluihimme. Esitys saa ensi-iltansa Vaara-kollektiivin ja Kajaanin Kaupunginteatterin yhteistuotantona syksyllä 2017.

*

Hyvä haastattelutilanne ei sanottavasti eroa hyvästä harjoitustilanteesta. Molemmissa on kysymys sellaisten olosuhteiden luomisesta, jossa ihminen voi tuntea olevansa vapaa, arvokas ja vertainen toisten kanssa. Kun luottamus on kunnossa, myös hyppy pimeään on mahdollinen. 

Keskityn olosuhteisiin huolella. Etenen haastateltavan ehdoilla. Yksi edellyttää anonymiteettiä, toinen teetä ja keksejä. Ohjakset ja valta sen suhteen, mistä puhutaan, ovat haastateltavalla. Minä ja nauhurini vain todistamme. 

*

On mies, jonka ensimmäinen myönteinen kosketusmuisto isästään on tämän kuolinvuoteelta.
On nuori isä, joka kertoo miltä tuntui pitää sylissään kuollutta esikoista.
On isoisä, joka löi äitiä, joka löi poikaa, joka kertoo nyt siitä, kuinka ei enää halua lyödä itse.
On vanhus, joka puhuu 40 vuoden avioliitostaan posket onnesta punoittaen.
On professori, joka vuotaa liikutusta koko haastattelun läpi.
On Iskelmäradion äärellä toisiaan hoivaavia.
On perjantaisin panevia. 
On syvää, tärisevää homovihaa.
On lapsuuden paras kosketusmuisto, jossa mummo imeskeli silmistä savusaunan katkun.
On poski, joka muistaa parran, pylly joka muistaa vitsan ja jalat jotka muistavat avannon voiman.
On omaishoitajan, näyttelijän, lastentarhanopettajan ja yrittäjän pakahtunutta yksinäisyyttä. 
On hamuavaa, häpeävää, kaipaavaa, arkaa ihoa ja hämmennystä sen muistin voimasta.

*

Kahta samanlaista tarinaa ei ole. Miehuuden kirjo hätkähdyttää. Ja lohduttaa. Miksi siis hirttäydymme niin ahtaisiin ihanteisiin? 

Tabut piirtyvät selvärajaisemmin. Ne tiivistyvät miesten väliseen kosketukseen, opettajan ja oppilaan väliseen kosketukseen ja muiden kuin omien lasten koskettamiseen. Pelko väärinymmärretyksi tulemisesta, pedofiiliksi ja homoksi leimautumisesta elävät sitkeinä.

Aika ajoin tulee vastaan miehiä, joilla ei ole kieltä tai välineitä puhua aiheesta. Kuuntelen liikuttuneena herrasmiestä, joka kertaa kaksi tuntia Kekkosen ja Maalaisliiton historiaa, vaikka haluaisi puhua vaimonsa saattohoidosta. Ruumiista joka tunnistaa vielä miehensä hoivaavat kädet vaikka alzheimer on niellyt kaiken muun.

Liki jokainen haastattelu rajaa alueen jonne emme mene.  Arat alueet vaihtelevat. Tämän lehden teema on niistä yksi. Muut tyypilliset liittyvät seksuaalifantasioihin, häpeän kokemuksiin sekä likaiseksi ja eläimelliseksi miellettyyn itsessämme.

*       

50 haastattelua. Se on keinotekoinen luku. Kuvittelen sen jälkeen voivani lausua aiheesta jotakin yleispätevää. Ja totta. Mutta voi olla, että se turvaa minulle vain pitkän kuuntelemisen nautinnon.   

Materiaalia on pian sata tuntia. 

Haaveilen seitsemästä eri-ikäisestä, ristiriitaisesta, alttiiksi asettautuvasta miehestä näyttämöllä. Rahoitus ei ikinä riitä, mutta fantasia kantakoon tunnelmaan!

Sillä maalissa on Juhla. Tästä tulee tanssiinkutsu ja kansallinen ilokaasutöräys! Toivon sen sekä purkavan, raatelevan että juhlistavan kosketusmaisemiamme ja miehuuden mallejamme. Nauravan niille ääneen, hellivän kollektiivisia kaipuitamme ja vapauttavan katsojilleen itsetuntoista ja toiseutta kunnioittavaa energiaa.

Sitä ennen Kivimäki saa kertoa minulle, miten sotamies Riitaojasta Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kasvoi särkyneen aikamme murtuva sankari.

 Eino Saari