Kuinka ollakaan, elämä avaa eteen uusia polkuja täysin odottamatta. Ja kun uskaltaa astua uudelle polulle, avautuu usein tilaisuus oppia täysin uudenlaisia asioita, tutustua uusiin persooniin. Näin kävi minulle, kun keskellä joulukuista iltapäivää tapahtui kadulla kohtaaminen, jonka seurauksena lupauduin noin kolmen sekunnin harkinnan jälkeen tuottajaksi Vaara-kollektiiviin kuuluvan työryhmän toteuttamaan esitykseen Läpilyönti - Pieni kiertävä nykykansannäytelmä. Teatterituotanto on minulle uusi alue, ja ehkäpä juuri siksi halusinkin siihen tarttua, oppiakseni uutta. Mutta tässä tapauksessa opin koko työryhmän tavoin paljon myös vanhaa. Sillä Läpilyönti perustuu juuri vanhalle: perinteelle, tavoille, tarinoille. 

Mitä paremmin tunnemme historiaa, sitä paremmin ymmärrämme nykyhetkeä. Tämä vanha sanonta pätee ajasta toiseen. On siis myös niin, että mitä paremmin tunnemme toisten ihmisten ja erilaisten yhteisöjen historiaa, sitä paremmin ymmärrämme niiden toimintaa nykyään. Läpilyönti tutkii niitä normeja, tabuja, perinteitä ja erityispiirteitä, joita liittyy elämään itäisen Suomen pienillä paikkakunnilla. Esityksessä tarkastellaan paikkaidentiteetin muodostumista ja sitä, millä tavalla alati muuttuva maailma vaikuttaa elämään pienissä yhteisöissä. Muuttoliike niin kotimaan sisällä kuin valtioiden välillä muokkaa sekä isoja että pieniä yhteisöjä ja haastaa ihmiset näkemään totutut ympäristönsä toisin. Puhutaan paljon syrjäseutujen autioitumisesta, mutta mitä se oikeastaan kokonaisuudessaan tarkoittaakaan? Infrastruktuuri ja palvelut vähenevät, mutta vaikuttaako se paikkaidentiteettiin ja kotiseuturakkauteen? Rakoileeko yhteisöllisyys vai pidetäänkö yhteisön jäljellä olevista jäsenistä ja perinteistä yhä tiukemmin kiinni? Entä millä tapaa uudet asukkaat toivotetaan tervetulleiksi - olivat he kansallisuudeltaan keitä hyvänsä?

Työryhmän näkökulmasta teoksen valmistaminen on sukellus tarinoihin ja perinteisiin, joihin osalla työryhmän jasenistä on entuudestaan enemmän kosketuspintaa kuin toisilla, mutta joista jokaisella on varmasti paljon opittavaa. Suomi kaupungistuu edelleen vauhdilla, ja toimintoja on keskitetty paljon Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin. Tämän kehityksen keskellä haluamme antaa arvon sille perinteelle, joka on muodostunut aikojen saatossa pienissä kyläyhteisöissä. Haluamme antaa puheenvuoron heille, joiden ääni valitettavan usein jää vaimeaksi, ellei kokonaan kuulumattomiin. Samalla voimme tarkastella omaa identiteettiämme: Millaisiin yhteisöihin itse tunnemme kuuluvamme ja miten ne yhteisöt ovat vuosien varrella muuttuneet? Miten kulloinenkin asuinpaikka on meitä muokannut ja minne ehkä koemme olevamme matkalla? Teoksen valmistaminen on työryhmälle oppimista muista, mutta yhtälailla oppimista meistä itsestämme.

Tuottajana hyppäsin siis mukaan projektiin, jossa pääsen oppimaan minulle uudesta kulttuurituotannon alasta, uudesta työyhteisöstä eri persoonineen ja lisäksi omasta itsestäni ja identiteetistäni. Sanoisin että kolmoisvoitto! Prosessi on vielä alkuvaiheessa, mutta jo nyt se on temmannut minut mukaansa niin, että en meinaa malttaa odottaa millaisia tarinoita pääsen kuulemaan. Avoimin mielin höristän korviani sille, millä lailla elämä syrjäseuduilla ja pienissä taajamissa poikkeaa siitä kaupunkilaiselämästä, jota itse olen koko elämäni viettänyt. Ennen kaikkea pidän kuitenkin silmät, korvat ja sydämen auki niille asioille, jotka meitä ihmisiä asuinympäristön koosta ja luonteesta riippumatta yhdistävät. Sillä niiden asioiden tunnistaminen on se voima, jolla ihmiset voidaan saada kokemaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan toinen toistaan riippumatta kunta-, valtio- ja kielirajoista. Koska näyttää siltä, että maailmanrauhaa valitettavasti saadaan odotella vielä pitkän aikaa, ovat kaikki puheenvuorot erilaisuuden ymmärtämiseksi, mutta myös samanlaisuuden havaitsemiseksi, enemmän kuin tervetulleita. Läpilyönti on yksi sellainen. Hyppää kyytiin!

-Miia Kauppinen