Kolumnit / Kainuun Sanomat / 5.9.2015

Lapsi, joka halusi kostaa

Tässä ei ole mitään ainutkertaista tai yllättävää.

Normaali arki-ilta, jotakin vähäistä takana: lelu viety, sisko kettuillut, sukka makkaralla.

Lapsi vain raivoaa. Pettymys purkautuu huutona ulos.

Istun saatavilla.

Koitan tarjota syliä, kirjaa, mitä tahansa muuhun vievää. Uuvun.

Ja hitaasti opin muistamaan, että jokainen kerta on edellisen toisinto. Sen on vain annettava tulla kokonaan ulos.

Työstän tänä syksynä William Shakespearen Hamletin pohjalta näytelmää lapsille.

Kaikkihan tietävät Hamletin! Se on Shakespearen kenties verisin tragedia, jossa viha, kostonhalu ja vallanhimo johtavat murhiin, murhiin ja murhiin.

Kun pahimmat raakuudet siivoaa pois, tekstin ytimestä löytyy lapsi, johon isän kuolema viiltää liian ison haavan käsiteltäväksi ja kohdattavaksi.

Tällaisia lapsia keskuudessamme elää. Pelkoineen yksinäisiä ja niitä, jotka eivät tiedä mihin vihansa piilottaisivat.

Teen siis esitystä lapsen aggressiosta lapsille. Kaikki mahdollisuudet taiteelliseen itsemurhaan ovat käsissäni!

En tiedä, mitä haluan aiheesta sanoa, mutta aavistan, ettei seikkailu synny sanomisen vaan kysymisen tarpeesta.

Kun harjoittelemme, ajattelen paljon omaa 5-vuotiastani ja muita metrinmittaisia.

Mikä voisi olla oikea tapa lähestyä hallitsematonta tuonikäisessä lapsessa?

Miten pieni ihmisentaimi voisi saada tuntea tuttuja, mutta pelottavia tunteita katsomossa, tunnistaa tarinasta jotain itsessään, antaa tunteidensa virrata – ja samalla nauttia?

Entä millaisiin leikkeihin tällainen esitys voisi stimuloida?

Hypoteesini on sinänsä yksinkertainen: lapsille täytyy tehdä esityksiä myös vaikeista aiheista. Olennaisinta on kysyä ”miten”. Ja ottaa katsojansa heti tosissaan.

En nimittäin usko, että synkkä kutsuu synkkää, saati vaikea vaikeaa. Tämähän on keskeisin ennakkoluulomme, kun ponnekkaasti kieltäydymme menemästä teatteriin. Siellä se on se verorahoilla kustannettu ahdistus valloillaan!

Katinkontit.

Tarvitsemme lisää taidetta, joka sukeltaa pää edellä pimeään, ja tulee sieltä lyhdyn kanssa ulos.

Sitä paitsi lapset eivät voi valita.

Heidän pilettinsä maksaa aikuinen ja kulttuuripalvelunsa kustantaa joku valveutunut kaupunginsetä tai -täti, joka kulmapöytänsä takaa salaa haaveilee, että seuraavasta sukupolvesta sukeutuu edeltäjiään tolkumpi.

Seilaan samaa aavaa tuon haaveilijan kanssa ja tunnen kuinka vastuu haastaa, laajentaa ja keskittää katsettani sille, jolle teen.

Jotenkin näin se alkaa: olipa kerran lapsi, joka halusi kostaa.

Ja olipa kerran lapsi, jolla oli joku, jolle puhua aikeistaan.

Eino Saari

Kirjoittaja on teatteriohjaaja