Juminen harjoitustila Tabun kanssa takana, jo toinen tälle viikolle. Tämä vaihe tulee reippaan kymmenen vuoden empiirisen kokemuksen perusteella jokaisessa prosessissa, joskus lyhyenläntänä, tuskin havaittavana, joskus pidempänä ohdakkeena iholle.

Esityksen aihe on siis kuolema ja siihen liittyvät tabut. Kansallista ja kollektiivista kuvastoa aiheesta on aina Lallista lamaan. Teemme esitystä aihe- ja prosessilähtöisesti, hyvin tiiviillä aikataululla. Se tuottaa juttuun sekä sopivan rosoista meininkiä ja estetiikkaa että luo myös määrättyä kauhua suhteessa ajan rajallisuuteen. Aihe taipuu lukemattoman moneksi.

Ja, silti, kuolemaan liittyvät tabut tuntuvat kiertyvän saman syyn, lähteen, ympärille.

Miksi itsemurhasta, armomurhasta, lapsen kuolemasta tai omasta kuolemanpelosta puhuminen on niin vaikeaa? Miten selitämme modernin nyky-yhteiskunnan kuolemanhallintakäytännöt? Tarpeemme eristää kuoleman, kieltää kuolevaisuutemme, sulkea sen tietoisuutemme ulkopuolelle? Miksi ihannoimme nuoruutta? Miksi varustelemme kotimme, linnamme ja kaupunkimme viihteellä, elektroniikalla ja valvontalaitteilla, siis esityksillä turvallisuudesta? Miksi suhteemme luontoon tai omaan kehoomme on niin vieraantunut? Miksi kuolemasta puhutaan Suomessa niin vähän ja niin suppeasti?

Koko palapeli palautuu tunteisiin, vaikeimpiin tunteisiin mitä ihminen sisällään kantaa. Siksi niiden äärellä on niin helppoa ja vaikeaa liikkua, toimia ja työskennellä.

Kuolema, luonto, tunteet, ruumis, tuntematon - koko vieraantumisen prosessi noudattaa samaa kaavaa.

Alussa on pelko. Pelko siitä, että tuolta villistä luonnosta tulee jokin uhkaava, kammottava. Tai pelko siitä, että sisuksistamme purskahtaa jotakin väärää, vinoa, paljastavaa. Tai pelko siitä, että muualta tullut muukalainen vahingoittaa maatamme ja kansaamme. (Jatka itse listaa.) Pelkoa seuraa sen kieltäminen, torjunta. Torjuntaa haltuun ottamisen, hallinnan tarve. Hallinan tarvetta pelon kohteen ulossulkeminen, eristäminen. Eristämistä keinotekoisen turvallisuuden, panssarin ja muurien kasvattaminen. Sillä miten voimme olla ikinä varmoja siitä, että suojauksemme pitää? Loppu on kannattelun kierrettä ja illuusion sisäistämistä.

Tällä hetkellä yhteiskunnallisemmat ja yhteisöllisemmät kelat esityksen suhteen tuntuvat painuvan taka-alalle. Ne tuntuvat ilmeisiltä, nähdyiltä, jo ajatelluilta. Yksityinen, henkilökohtainen ja sen kautta yleiseksi, tunnistettavaksi muuttuva lienee enempi tämän jutun maastoa. Mutta katsotaan nyt - huomenna saatetaan olla jo muissa mietteissä!