Nyt on kuulkaas ihmiset sellainen juttu, että meillä taitaa olla käsiemme ulottuvilla timantti. Timantti, joka on lisäksi aivan pian hiottu täyteen kirkkauteensa. Tänä iltana vedettiin viimeinen valmistava, joka toimi samalla kertaa ensimmäisenä yleisöennakkona. Paikalle uskaltautui reilu kymmenkunta uteliasta ja rohkeaa, jotka elivät kanssamme Talvivaaran tarinan alusta nykyhetkeen saakka. Esityksen jälkeen pidetyn palautteen pohjalta uskaltanen varovasti tulkita ihmisten olleen varsin vaikuttuneita näkemästään. Aivan eilisen läpimenon tasolle ei tosin päästy (se oli meinaan tulta ja tappuraa!) ja tekniikkakin takkuili pahan kerran (kuinkas muutenkaan!). Jaani, Khalid, Matias ja Tuomas ovat muuten tehneet sillä sektorilla viime päivät ankarasti töitä, joka myös näkyy ja kuuluu silloin kun kaikki toimii niin kuin pitääkin. Siitä pienet pojille jo tässä vaiheessa! Luotetaan, että viimeistään ylihuomiseen mennessä myös tekniikan jumalat näyttävät meille suopeutensa.

Silti, viime hetken viilaukset ja tekniikan säädöt poisluettuna, uskon lujasti että torstai-iltana 3.4. armon vuonna 2014 meillä on käsissämme sellainen paketti, jota voimme ylpeänä ja ilman ylisanoja kutsua esitykseksi isolla E:llä. Esitykseksi joka salamaniskun lailla pysäyttää, naulitsee ja lävistää katsojansa kaikki aistit ja ajatukset hellävaraisen kunnioittavasti, mutta samalla kertaa vastaansanomattoman määrätietoisesti. Ja niin on tarkoituskin.

Uskon, että torstai-iltana saamme viimein ensimmäisen kunnollisen, ensimmäisen kainuulaisen, vastauksen monia vainoavaan kysymykseen: Mikä on Talvivaara? Toivon mukaan se vastaus - olkoon sitten kuinka heikko ja häilyvä tahansa - kuoriutuu kunkin katsojan omassa päässä kun tämä 2 tuntia ja 25 minuuttia kestävä ja 200 vuotta kattava tarinamme on vihdoin kerrottu alusta loppuun. Jos näin tapahtuu, ja vasta sitten, katson, että olemme todella onnistuneet siinä mitä alun alkaen lähdimme yhdessä työryhmän kanssa etsimään. Ja jos nyt ihan suoraan puhutaan, niin viimeistään maanantain läpimenon ja tämänpäiväisen ennakon myötä minulla ei ole enää pienintäkään epäilystä siitä ettemmekö muka onnistuisi. Ja olen muuten myös aika helvetin varma, että tämän ajatuksen allekirjoittavat kaikki tässä porukassa.

Vielä on jäljellä kuitenkin se vihoviimeinen rypistys ennen kuin saamme tietää kuinka pehmoisia se Peppasen poika jälleen kerran suustaan suoltaa. Sitä odotellessa päästetäänpä seuraavaksi ääneen työryhmämme todellinen Daddy Cool, Kimmo Penttilä, joka seuraavassa lataa pöytään omat, varsin filosofisiksi äityvät ajatuksensa Talvivaarasta ja sen herättämistä tunteistaan.



Mitä Talvivaara minussa herättää? Tunteeni heittelevät ajatellessani tätä esitystä, sen teemaa, keskusteluita sen ympärillä, kaikkea sitä ympäröivää taustatyötä sekä siitä syntynyttä informaatiota. Pelkään mitä talouden romahtaminen vielä voi aiheuttaa? Maailmalla soditaan jo luonnon resurssien vuoksi. Sitäkin enemmän pelkään läheisteni puolesta. Niinan ja tulevan lapsen. Vanhempieni, siskoni, ystävieni puolesta. Miten pitkälle ehdimme myrkyttää tämän maan ja itsemme?

Huomaan että useimmat lähipiirini ihmisistä ovat jollain tapaa tietoisia kulutuksen kasvuun tähtäävän talouden kestämättömyydestä ja sen aiheuttamasta rasituksesta luonnolle. Uskon että on muitakin, oikeasti kestävämpiä tapoja elää ja rakentaa maailmaa kuin se miten sen tällä hetkellä teemme. Uskon myös että muutos tähän malliin on mahdollista jo nyt, mutta meitä estää vanhat totutut toimintamallit. Joka tapauksessa muutos on varmaa. Kysymys kuuluukin miten aiomme vaikuttaa tuohon muutokseen. Myös sivusta seuraaminen on vaikuttamista.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä että saan asua tällä planeetalla. Olen osa sitä, sen kiertokulkua. Hetkittäin, välähdyksenomaisesti olen saanut kokea äärimmäistä kiitollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta luonnon kanssa. Noista hetkistä minulle on jäänyt erittäin vahvoja muistijälkiä. Nuo hetket ovat puhdasta olemista: ei ajatuksia, ei sanoja, ei rajoja. Ensimmäisen tällaisen kokemuksen muistan lapsuudestani. Olimme syömässä perheeni kanssa keittiössä kotonani. Lapsuudenkotini ruokapöydästä avautuu näkymä takapihalle, jossa kasvaa haapoja. Päivä oli aurinkoinen ja tuulinen. Haavan lehdet värisivät puuskaisessa tuulessa ja auringonsäteet heijastuivat kimaltaen. Puuskainen tuuli loi aaltoliikkeen kimalteleville lehdille. Näky oli hypnoottinen ja kaunis. Ajan- ja paikantaju hävisi. Heräsin johonkin ääneen ruokapöydässä ja tunsin oloni hyvin rauhalliseksi. Myöhemmin elämässäni olen usein pysähtynyt ihmettelemään luontoa, rauhoittunut sen äärellä. Olen osa sitä. Olen riippuvainen siitä.

Hyväksyn myös sen että olen tietyssä mielessä riippuvainen muista ihmisistä. Minulla on tarve jakaa tunteitani ja ilmaista itseäni. Haluan jakaa lämpöä ja saada sitä. Väitän että suurin osa ihmisistä jakaa nämä tarpeet kanssani. Uskon että jos autan muita, auttamisen aallot palaavat luokseni. Väitetään että olemme kaikki yksilöitä ja että kukaan ei voi tuntea samalla tavalla. Väitän että kokemukset vaihtelevat, mutta tunteet ovat samoja. Kaikki tuntevat pelkoa, vihaa, surua, iloa. Ja jakaessani tunteitani ja kokemuksiani muiden ihmisten kanssa olen saanut kokea samankaltaista äärimmäistä kiitollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta suhteessa heihin.

"Kokoonnumme itkemään ja muistamaan; nauramaan ja syvällisesti ajattelemaan; oppimaan, vakuuttumaan ja kuvittelemaan. Kokoonnumme ihailemaan taituruutta ja ruumiillistamaan jumalia. Kokoonnumme hengittämään samaan tahtiin tietoisina kyvyistämme kauneuteen, myötätuntoon ja kauheuksiin. Kokoonnumme yhteen täyttymään energialla ja voimaantumaan. Kokoonnumme juhlistamaan erilaisten kulttuurien rikkautta ja kaatamaan rajoja, jotka meitä erottavat." (Brett Bailey, Maailman Teatteripäivä 27.3.2014 -julistus)

Tässä tarpeeksi syytä osallistua tämän näytelmän tekoon.

Kimmo