Kesä on vierähtänyt, vielä toukokuun korvilla olin vakuuttunut siitä että yhden Hamletin sovituksen teen kevyesti kesässä, varsinkin tällaisessa joka hehkui joutilaisuutta, ainakin sellaista joutilaisuutta, jota kolmityttärisen perheenisän nyt on mahdollista viettää. En todellakaan sovittanut mitään!

Viime viikolla aloitin, kauhunsekaisin tuntein, enhän osaa, ja olen muutenkin ihan kakara näissä hommissa, mutta onneksi näissä syksyissä on energiaa! Hieno vauhti heti päällä, ja jo pukkaa: intoa, kauhua, ahdistusta, kutinaa, tärinää! Porukka on ihan mahtava: Hanna-Mari Hotta ja Aliina Tella kaksin näyttämöllä, Savelan Soile visualisoimassa, Riikosen Kira tekemässä jortsuja ja Niemis-Matias loihtimassa esitykselle äänellisiä maailmoja. Ensi viikolla rupeama käynnistyy toden teolla ja enskaa pukkaa 30.10.2015.

Tavoitan tämän jutun nollapisteen kahdesta suunnasta: alussa oli kaksi halua. Ensinnäkin halu, tarve käsitellä lapsen suhdetta tunteisiin, erityisesti niihin tunteisiin joista lapsi, lapset, eivät itsessään ja ympäristössään pidä. Tunteisiin, joita on vaikeaa hallita, selättää, hyväksyä. Ja jotka silti ovat tässä käsillä päivittäin. Toisaalta oli vähäisempi, mutta huomionarvoinen, halu "kokeilla klassikkoa". Eritoten suhteeni Shakespeareen on ollut tähän asti kunnioittava, mutta etäinen: se ei ole minun juttuni. Siksi oli mentävä ja mitattava kuvitelmansa.

(Ja no, sitten vielä tällainen leikinkaltainen kysymys, joka sytyttää sekin: mitä näyttelijän suhteelle esitykseen tapahtuu jos molemmat näyttelijät opettelisivat KAIKKI roolit? Näin toimimme, kokeilemme.)

Työn alla olevan version keskeisin tämänhetkinen pähkinä on  eettinen: kuinka syvälle Hamletin isän kuolemaan, kostonhimoon, "pahaan" itsessään voi mennä, kun tekee esitystä korostetusti pienille lapsille. Ja sitä kautta - minkä ikäisille tämä todella tulisi tehdä? Haluaisin ajatella, ettei stoori sinänsä ole yhtään mahdoton kolmevuotiaidenkaan katsottavaksi ja koettavaksi, mutta en ole ihan varma vielä, kannattaako sitä silti juuri heille tyrkyttää :) Jotain otollisempaa lienee tuossa kouluiän kynnyksellä, kun tämäntyyppiset kelat alkavat käynnistyä...

Katsojansa pitää tuntea. Katsojansa, katsojiensa herkkyys, mahdolliset reitit, reaktiot ja ominaislaadut. Niitä voi silitellä vasta- tai myötäkarvaan, mutta yhtä kaikki ne pitää tuntea, aavistaa, haistaa. Pitää tietää kuka, ketkä ovat vastassa (ei vihollisina, ei jonakin epämääräisenä möykkynä saati monoliittinä, vaan lahjan - toki arvaamattomina - vastaanottajina). Miksi? Jotta kokemuksesta voisi tulla mahdollisimman tosi, syvä, riipaiseva, hauska heille - ja meille. Tätä ajattelen taidetta hutkiessani yhä enemmän, eri kanteilta. Katsojaa. Sinua siellä!

Ihan kivasti siellä, osin aivan hirveän risaisessa (NOLOSSA!) sovituksenraakileessa on jo viritystä tähän suuntaan. Siitä se ilo ja tärinä ja kiepunta tietenkin tulee! Että samassa sydämenlyönnissä pelottaa päästä harjoittelemaan, ja harmittaa kun siihen on vielä viisi päivää, mitä tässä keksii että ne jaksaa odottaa? No toki se kannattaa ihan työhön käyttää. Saa sitä resua vähän pidemmälle ennen kuin muut sen sitten teilaavat ja uusiksi (ah!) laittavat!

Näillä mennään tätä perinjuurin jännittävää syksyä kohti! Ihan kohta meillä on kolmen viikon superhulabaloo enskaputki! Oi syksy, tervetuloa!

 Eino