Talvivaaran työryhmä vietti lauantaina ansaitun, ensi-iltaviikon ainoan vapaapäivänsä. Huomenna sunnuntaina rynnimme jälleen näyttämölle järjestyksessään kolmannen varsinaisen läpimenon merkeissä. Samaan aikaan pohdinnat Talvivaaran ympärillä jatkuvat. Tämänkertaisesta puheenvuorosta vastaa työryhmän epävirallinen blogivastaava ja lavallakin lyhyesti vieraileva Toivo Peppanen.



Talvivaara on minulle ristiriita. Se ristiriita on yhtä kuin minä itse; minun elämäni ja minun valintani sen mukana. Kun ajattelen Talvivaaraa, tunnen yhtä aikaa vihaa, surua, häpeää, epätoivoa, itsesääliä ja välinpitämättömyyttä - näitä kaikkia yhdessä ja erikseen.

Toisaalta haluaisin varmaan syyttää Talvivaaraa kaikesta siitä mistä Talvivaaraa on tähänkin mennessä syytetty, syyttää ja sen jälkeen kivittää syntipukin. Paskiaiset, tuhoavat meidän kauniin maailmamme! Toisaalta tiedän varsin hyvin, ettei vika ole yksin Talvivaaran – se on minun, meidän kaikkien.

Niin kauan kuin jatkan entisiä elintapojani: matkustelen, syön, juon, törsään, ostelen levyjä ja leffoja ja ylipäätään kulutan entiseen tapaan on minun aivan turha jeesustella jossain Talvivaaran vastaisissa mielenosoituksissa omalla erinomaisuudellani. Niin kauan kuin jatkan nykyisiä elintapojani tarvitaan Talvivaaran tapaisia laitoksia, toimivat ne sitten miten tahansa, eettisesti tai epäeettisesti. Itse asiassa tarvitaan Talvivaaroja tulevaisuudessa enemmän, paljon enemmän. Yksin Kiinassa elää tätä nykyä 1,35 miljardia ihmistä ja he kaikki haluavat varmasti elää kuten me, me kermaperseet, me länkkärit. Ja pian heillä on myös siihen varaa. Ja Intia seuraa tiiviisti Kiinan vanavedessä.

Tällaisia miettiessä on vaikea olla vaipumatta toivottomuuden valtaan. On pakko olla ajattelematta, tai vaihtoehtoisesti valita joko kieltäminen, apatia tai misantropia, ihmisviha. Itse tunnustan syyllistyväni usein näistä viimeiseen; esimerkiksi lasten hankinta tuntuu itselleni ajatuksena aika ajoin vastenmieliseltä sillä järki sanoo, ettei maapallo kestä enää yhtään enempää väestönkasvua. On paljon helpompi elää entiseen tapaansa ja lohduttaa ajoittain itseään ajatuksella: näinhän sen pitikin mennä. Tai niin kuin arvostamani Stam1na -yhtyeen laulaja/lauluntekijä Antti Hyyrynen naulaa ihmiskunnan tuhosta kertovalla ”Viimeinen Atlantis” -teemalevyllä:

”Taivaalla jahtasin aurinkoa,
tavoite oli puhdasta hulluutta
(hulluuden me hallitsimme)
Mutta korkealta näin miten meri on suuri
kaartuva, kaunis pilvien muuri
(muureja me rakensimme)
Ääntäkin nopeammin pakenin loppua,
kunnes lopussa uskalsin todeta
(lopussa me hävisimme)
Evoluutio jää, vain ihminen häviää,
ei meitä ollut syytä säilyttää.
Säilyy kaaos kontrollissa.”

Näin huomaan usein ajattelevani. Ja kuitenkaan en haluaisi ajatella niin. En suostu ajattelemaan niin! On pakko uskoa, että muutos on mahdollinen. On yksinkertaisesti pakko. Jos vain niin päätämme. Se muutos on olemassa meissä kaikissa. Neste Oililla työskennelleelle öljytankkerin merimiehelle, Martti Leinoselle, se muutos alkoi em. Viimeinen Atlantis -albumista. Aikansa levyä kuunneltuaan Leinonen kyllästyi omien sanojensa mukaan ”toimittamaan huumeita narkkareille” ja loikkasi ystävänsä ehdotuksesta Nesteeltä Greenpeacen laivastoon, Rainbow Warrior -alukselle.

Uskomaton tarina, mutta totta. Samanlaista suoraselkäisyyttä vaadin myös itseltäni. En omista autoa enkä ajokorttia, hyödynnän mahdollisuuksien mukaan julkisia kulkuneuvoja, lentokoneella matkustan vain harvoin ja silloin kun matkustan, maksan matkoistani lentoveroa, en syö lihaa ja käytän muutenkin mahdollisimman paljon eettisesti, ekologisesti tai lähellä tuotettuja elintarvikkeita, tuen taloudellisesti ympäristöjärjestöjen työtä jne...

Tekoni ovat pieniä, keskimäärin jokaisen tavallisen (keskiluokkaisen) ihmisen saavutettavissa olevia. Jotkut ehkä pitävät valintojani naiiveina. Monet sanovat ettei niillä ole mitään käytännön merkitystä. Itse en näe näköpiirissä mitään muita järjellisiä vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi asia on hyvin yksinkertainen: meidän kaikkien on muutettava kulutustottumuksiamme nopeasti ja radikaalisti mikäli ylipäätään tahdomme selviytyä. Muutettava tai tuhouduttava.

Voi myös olla, että on jo liian myöhäistä pysäyttää laivaa. Voi olla, että katastrofi on joka tapauksessa edessämme, teimme mitä tahansa. Mutta jos emme tee mitään, on tuho varma.

Siksi luovuttaminen ei tule kysymykseen.

On liian myöhäistä vaipua pessimistisyyteen.

On aika taistella.

Taistella ja pelastaa se mikä pelastettavissa on.

Toivo