Dokumenttiteatteri projektimme Talvivaaran harjoituskausi lähenee kiihkeää loppuaan. Mitä syvemmälle aihetta kaivaa, sitä syvemmälle louhokseen uppoaa. Jokaisen mustalieskemalmilohkareen alta paljastuu uusia kysymyksiä. Kallion sisältä työntyy esiin uusia saastuvia vesitaskuja. Kairausreiät sortuvat. Kysymys Talvivaarasta näyttäytyy minulle yhä enemmän koko yhteisön, koko yhteiskunnan yhteisenä kysymyksenä. Tämän kysymyksen äärelle meidät pakottaa pysähtymään tilanne, jossa jokin on jo karannut käsistä.

Miten hallinnasta riistäytynyt tilanne korjataan? Kuka antoi tämän tapahtua? Onko riippumattomia viranomaisia olemassa? Milloin voi sanoa "me epäonnistuimme"? Teemmekö me työtä joka tulee tuhoamaan ympäristömme? Miksi me jatkamme vimmaista työntekoa? Onko toisenlainen kulutuskulttuuri mahdollinen? Onko ainoa pala luontoa, jonka haluamme pitää puhtaana ja vihreänä, omakotitalomme nurmikko? Emmekö me pysty näkemään edemmäs? Onko seuraavalla sukupolville enää elintilaa? Mitä minä teen? Mitä minä teen?

Talvivaarassa bioliotuskenttien yläpuolella, kaivosalueen korkeimmalla kohdalla, sijaitsee näköalatasanne, jota kutsutaan "kotkan pesäksi". Alla levittäytyvät kilometrien mittaiset primäärikasat, oikealla puolella metallitehtaan hohtavat valot, ja kauempana, minne näkökenttä ei yllä maanuumeniin kurkottava avolouhos. Välittömästi kotkan pesän takana on autioitunut pihapiiri. Keltaiseksi maalattu puinen kaksikerroksinen talo, piaharakennuksia, ja jokaiselle kainuulaiselle tilalle tyypillinen korkea pihakuusi. rakennuksien ikkunat tyhjät, kaikki kuoleman hiljaista. Olli-Pekka Nisinen kertoi tuon pihapiirin olleen kaivosaluelle lunastettujen tonttien hyväkuntoisin asuintalo. Nyt sitä ympäröivä maasto on Nissisen mukaan erittäin hyvää teollista infraa. Autioituneen talon ikkunat katsovat kotkan pesälle kuin muistutuksena siitä, että hetki sitten tässäkin oli marjametsää, tuolla uimapaikka.

Nyt tuo ympäristö on perinpohjin ihmisten muokkaama, kontrolloitu. Koetettu saada hallintaan. Tämän näyn jälkeen kaupunki ympäristömmekin on hetkittäin näyttäytynyt yhtä abstraktina, me olemme ottaneet maan ja yrittäneet muokata sen hallintaamme - olemaan vain meitä varten.

Talvivaara esitys ei pyri etsimään syyllisiä, eikä antamaan vastauksia. Me kaikki seisomme tämän saman revityn maiseman rajalla. Ihmisen rakentaman maiseman. Miksi ihminen ei pystyisi rakentamaan myös uudestaan, toisella tavalla?

Elsa Lankinen