Jottei hype Talvivaaran ensi-illan alla vain vahingossa pääsisi laantumaan, julkaisemme tästä päivästä ja hetkestä alkaen seuraavien seitsemän päivän ajan aina ensi-iltaan saakka työryhmän omia, henkilökohtaisia pohdintoja Talvivaaran kaivoksesta sekä esityksen tekoprosessin aikana heränneistä ajatuksista ja tunteista.

Taustaksi juttusarjalle sanottakoon sen verran, että kukin Talvivaaran seitsemästä lavatyöskentelyyn osallistuvasta tekijästä sai osana esityksen tekoprosessia tehtäväkseen kirjoittaa lyhyen kuvauksen omista tuntemuksistaan Talvivaaraa kohtaan sekä niistä ajatuksista, joita esityksen tekoprosessin aikana on mahdollisesti virinnyt. Pohdintoja hyödynnetään myös lopullisessa, ensi viikon torstaina 3.4.2014 päivänvalonsa saavassa esityksessä.

Juttusarjamme avaa kovaa ja korkealta Hanna-Mari Hotta.

Jos maailma on vertauskuvallisesti vanha tupakoitsija, joka tupakalle mennessään pohtii pitäisköhän lopettaa vai vetää loppuun asti, niin musta tuntuu että tää maailma on kallistunu hyvin vahvasti jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vedetään loppuun asti. Ei haluta nähdä sitä mihin tämä on menossa eikä välitetä seurauksista. Ei kohdata eikä hyväksytä sitä, että mitä tämä nykyinen elämäntapa aiheuttaa, vaikka nimenomaan se hyväksyminen on ehkä se tärkein ja ensimmäinen askel kohti muutosta.

Mun mielestä me ollaan riippuvaisia tästä kaikesta kulutuksesta. Se on niinkun huumetta. Suunnan muuttaminen merkitsee kulutusjuhlasta luopumista ja nimenomaan luopumista, vaikka eihän se luovan energian suuntaminen johonkin uuteen ja kestävämpään tulevaisuuteen sitä tarkota. Mut musta tuntuu, että se helposti kulminoituu erityisesti siihen ajatukseen luopumisesta. 

Mä luulen, että tän vanhan tupakoitsijan pitää ensin saada joku vakava sairaskohtaus, joutua sinne sairaalaan letkuihin, ennen kun se suostuu näkemään, että näin jos jatketaan me kuollaan kaikki. Joku kunnon potku perseeseen, luonnonkatastrofi tai joku herätyspotku, joka vetää turpaan niin, että saadaan silmät auki ja nähdään että on tasan kaksi vaihtoehtoa: muuttaa suuntaa tai sitten kuolla. Mä luulen siis, että jonkunlainen pohja pitää ensin saavuttaa ennen kun oikeesti saadaan suunta muuttumaan. Jos saadaan välttämättä sittenkään. Oon kai jollain tavalla pessimistinen siinä mielessä.

Mä en kuitenkaan missään nimessä usko, että taistelu ja työn tekeminen paremman tulevaisuuden puolesta olis jotenkin turhaa. Että tässä vois nyt jotenkin elellä silleen, että antaa mennä vaan. Päinvastoin, musta tuntuu, että tän näytelmän tekoprosessin myötä mua on ruvennut entistä enemmän pännimään semmonen ajattelu: että koska yhen ihmisen tekemisellä ei kuitenkaan oo vaikutusta, niin sillä ei oo mitään merkitystä mitä valintoja teen. Ei missään nimessä saa antaa periksi, vaikka jollain tavalla ollaankin pikajunan kyydissä helvettiin. Pitää taistella ja pitää tehdä sitä työtä toisenlaisen tulevaisuuden puolesta. Ei se hukkaan mene. Periksi antaminen tuntuu idioottimaiselta.

Emmä tiedä, kaiken tän päälle mulla on tekopyhä olo. Ostelen kindermunia kaupasta ja ajelen autolla ja kämppä täynnä nikkeliä tavalla tai toisella. Mutta siitä huolimatta. En voi antautua ajatukselle, että sit ei tarvii muutenkaan miettiä omia kulutustottumuksia tai mitä omat valinnat on suhteessa tulevaisuuteen. Että lyönpä sitten kaiken läskiksi, koska omistan auton. Periksi antaminen tuntuu idioottimaiselta. Se tuntuu mahdottomalta.

Hanski