Hip hip, eläköön: viisi viikkoa Talvivaaran ensi-iltaan! Esityksen ensimmäisen puoliskon palikat alkavat vähitellen, mutta vääjäämättömästi loksahdella paikoilleen. Tiistaina rämmittiin koko rytö läpi toiseen kertaan. Monet asiat toimivat jo nyt aika mukavasti meikäläiseen silmään, mutta kyllä työmaatakin vielä löytyy ihan riittämiin - ennen kaikkea rytmin ja joidenkin rakenteellisten ratkaisujen kanssa. Asiaa on paljon ja se on painavaa. Mistä keveyttä kaiken vastapainoksi? Saman ongelman kanssa painimme myös viime keväänä Oikeusjutun kanssa.

Seuraavaksi käymme käsiksi kakkospuoliskoon ja kaiken keskipisteeseen: kulutukseen. Mutta miten kerrotaan se suuri tarina tarinan takana niin ettei sorruta saarnaamiseen ja sormen heilutteluun? Mitä löytyy ilmiön nimeltä "Talvivaara" takaa? Jos minulta kysytään niin sanoisin, että Jani Kaaro saattaa olla jonkin jäljillä kirjoittaessaan viimeisimmässä Hesarin kolumnissaan addiktioista seuraavaan tapaan:

"Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista tai uudelleen järjestämistä. Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä, autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii. Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa. Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle."

Viina ja kulutushysteria, nuo viimeiset lailliset huumeet? Näitä mietin keskenäni täällä Talvivaaran varjossa.

Työryhmän puolesta,

Toivo