Julkaistu Kainuun Sanomissa, Lapin Kansassa ja Pohjolan Sanomissa 15.2.2014. 


REKAN KYYDISTÄ

Perustimme tammikuussa ammattiteatterin. Ryhmän taustalla on joukko kajaanilaisia tai kaupungissa aiemmin vaikuttaneita esittävän taiteen ammattilaisia, jotka työskentelevät alalla projektikohtaisissa työsuhteissa. Perustamisen taustalla olevat motiivit ovat moninaiset, mutta yksi tuntui jaetulta: halu työllistää ja työllistyä itse. Samalla tiedostamme, kuinka vaikeaa se tulee olemaan.

Ongelma ei ole yksin taidealan saati autioituvien syrjäseutujen. Elämme palkkatyön murroksen aikakautta. Yhteiskuntamme on hirttäytynyt kiinni vanhan palkkatyön moraaliin, jonka takana on tarve mobilisoida ihmiset työn ja kulutuksen kiihdyttämisen maailmaan. Työ on pätkittynyt ja irronnut tarkoituksistaan. Yhä harvemman työllä on enää suhdetta tulevaisuuden rakentamiseen tai ympäröivän yhteisön palvelemiseen. Ongelman mittakaava aukeaa globaaliksi. Tuottavuuden kasvattamisen pakko tuhoaa ilmastoa ja tyhjentää maapalloa resursseistaan.

Koko projekti on ajamassa rekalla satasta seinään. Silti kataisemme ja urpilaisemme, nämä veijarit, jotka näyttävät jatkuvasti siltä kuin olisivat juoneet kaksikymmentä pulloa energiajuomaa aamiaiseksi välttääkseen romahduksen, hymyilevät tyhjää kun ei tässä vaalien alla nyt muutakaan kehtaa. Kuluttakaa enemmän! Tyhjentäkää lastenne säästöporsaat! Painakaa sitä kaasua!

Suomalaisen työn projekti on päättymässä. Jonkun lehden tai tehtaan YT-neuvotteluista ei ole enää uutiseksi. Nuoriso tissuttelee sossun luukulla syyllisyys hartioillaan. Keski-ikäiset leppoistavat töitään tai kouluttautuvat viiteen eri ammattiin pakon edessä. Yli viisikymppisillä ei kukaan enää tee mitään. Horisonttia ei ole, kapinaa ei näy, päivämme täyttyvät päivä kerrallaan –höpötyksestä.

Mitä palkkatyön jälkeen tulee? Mitä muuta kautta voisimme saada arvostusta ja oikeutusta omalle olemassaolollemme? Miten tämänkin yhteiskunnallisen järistyksen voisi kohdata yhdessä, toinen toistemme kanssa?

Saattaa olla, että lähivuosina koko työn käsite määritellään uudelleen. Saattaa olla, että sana ”luopuminen” kokee vielä renessanssin: uuden, iloisemman tulemisen. Saattaa olla, että sitä leipää on alettava viljellä myös itse.

Tätä ajattelen paljon näinä päivinä: omaa palstaa – ja taidetta, jolle nämä yhteiskunnalliset murrokset ovat aina olleet otollisia tarttumapintoja. Niin nytkin, kun ryhmämme hahmottelee keväällä 2015 ensi-iltansa saavan Suuren työttömyysmusikaalin aiheistoa.

Omat työllistymisodotuksemme ovat maltilliset. Jos hyvin käy, parin vuoden päästä meillä on yksi puolipäiväinen työntekijä ja muutamia projektikohtaisesti leipänsä teatteristamme tienaavia tekijöitä. Kas, siinä talouskasvua meille ja teille.

Saattaa olla, että siihen yhteisen hommailun keskiöön nouseekin jotakin tärkeämpää: halu sitoutua ponnistukseen, jonka merkitys ei kytkeydy palkkaan vaan niiden yhdessä kasvatettujen, taiteellisten olomuotojen levittämiseen. Kädet mullassa, pää pilvissä, yhdessä ähisten.

Eino Saari

Kirjoittaja on teatteriohjaaja