Eräs Vaaran ensimmäisiä hankkeita on kolmivuotinen, aihelähtöinen esityssarja, joka on nimetty "Tabuksi". Sen ensimmäinen osa käsittelee kuolemaan liittyviä kansallisia, kollektiivisia ja yksityisiäkin tabuja. Esitys saa ensi-iltansa Generaattorilla 6.2.2014.

Tabu (kuolema) on pöytäteatteria, jonka nollapiste, origo, on Kajaanin kaupunginteatterille viime syksynä ohjaamassani esityksessä "Katoava maa".

Omat esitykseni ovat lähes järjestään noudattaneet syntykaavaa, jossa seuraavan, tulossa olevan teoksen maailmaa ja materiaalia aletaan etsiä mahdollisimman kaukaa suhteessa edelliseen esitykseen. Tämä ei ole mikään tietoinen valinta, vaan pikemminkin olen huomannut näin käyneen. Voi olla että kyseessä on sekä väsymystä tiettyyn aiheistoon ja työtapaan ja siitä irtipyristelemistä että silkkaa uteliaisuutta suhteessa uuteen - ja jotakin kitkaa niiden välillä. Joka tapauksessa nyt koitin tietoisesti ratkaista lähtöä toisin.

"Katoava maa" päättyy kuvaan, jossa tarinan päähenkilö, kuolemaa tekevä dementoitunut Helena, makaa vuoteellaan, kotinsa sydämessä, muistojensa ensimmäisessä ja viimeisessä huoneessa, hetkeä tai päiviä ennen kuolemaansa. Hengen hiivunta on käsin kosketeltavaa, ilmassa leijuu samaan aikaan jokin ajaton, ruumiillinen ja kouristava. Minua jäi kiinnostamaan, mikä olisi tätä seuraava kuva, ja miten siihen pääsisi käsiksi - ohi Helenan ja Katoavan maan tarinan, vain aiheen, kuvan ja tunnelman poimien.

Tätä kirjoittaessani Tabun ensimmäisestä kohtauksesta ei ole vielä juurikaan hajua. En vielä hahmota, millainen siirtymä tuossa tapahtuu tai jos tapahtuu, aukeaako se kenellekään muulle kuin asianosaisille. Eikä se ehkä ole edes tärkeää. Mielenkiintoinen matka on jo meneillään tämän uuden kanssa. Kolme näyttelijää - Karoliina Kuvaja, Niina Piirainen ja Mari Pitkänen, yksi muusikko - Juho Hannikainen - ja sitten minä ohjaajana tätä laivaa luotsaamassa. Koko sakki Vaaran perustajajäseniä. Lyhyt ja intensiivinen prosessi. Solistinen rakenne, pöytäteatteria, joka on muotona itselleni kokonaan uusi - vain kerran, Runoviikolla vuonna 2004, olen törmännyt Smedsin, Valkeapään ja Nauhan Houkkien pyhiä käsitelleessä pöytäteatteriesityksessä "Vaeltaja" (?) tähän lähelle tulevaan, piirin muotoon rakentuvaan ja läsnäoloa kysyvään, hyljeksittyyn teatterin lajiin.

Toistaiseksi treeneissä ollaan puhuttu paljon, kirjoitettu jonkin verran ja treenattu materiaalia vähänlaisesti. Esitys rakentuu ryhmä- ja aihelähtöisesti, kollektiivikirjoituksella, yhdessä dramaturgiaa kokoon haalien, aika lailla nollasta johonkin. Jonkinlainen koe on siis myös kyseessä, ainakin suhteessa aikaan ja työtapaan. Aihe on järkäle ja taittuu niin moneen kulmaan ja suuntaan, että välistä hirvittää. Mutta luottamus syntyy luottamalla, tutkimalla, alttiudella tuntemattomalle.

Vaaran ensimmäistä enskaa päästään siis juhlistamaan vajaan kuuden viikon kuluttua. Lisätietoa jutusta ja kuvia treeneistä tammikuun puolella!

 Eino